Yksinäinen rakastaja

Rakastetuksi tuleminen ja toisen rakastaminen ovat varmaankin aika suuri osa ihmisyyttä. Aika moni kaipaa rinnalleen vertaista kumppania, joka tukisi, hyväksyisi ja rakastaisi - ja jos mahdollista perustaisi perheen ja jakaisi arjen. Parisuhde- ja perhedynamiikka ja niiden toimiminen ovat kuitenkin mysteerejä, joita ei voi ennustaa oikein minkään perusteella, ja niinpä olen alkanut epäillä, että kestävän parisuhteen ja perheen perustana on lähinnä hyvä tuuri. Että perheen kulmakivi - aikuisten välinen suhde - on kiinni ennustamattomista tekijöistä, joita tunne, tahto ja sinnikkyys voivat toki edesauttaa, mutta jotka eivät kuitenkaan välttämättä riitä pitämään pakettia koossa.

Mihin sydän riittää?

Kuten sanottua, moni haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Hyvässä tuurissa löytyy kumppani, joka nousee noiden tunteiden ja toiveiden kohteeksi. Vielä paremmassa tuurissa tunne on molemminpuolinen, sillä mielestäni yksi maailman suurimmista ihmeistä on kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä. Tällä valinnanvaralla mahdollisuudet rakastua "ketjussa" (minä häneen, hän tuohon, hän kaukaiseen, kaukainen läheiseen ja läheinen johonkin muuhun) ovat kuitenkin lähes rajattomat, joten siksi kahden välinen rakkaus on mielestäni ihme.

Rakastuminen ja ihastuminen päättyvät aikanaan. Tulee tasaantuminen, tulee muitakin ajatuksia ja arki rullaa tunteiden kihinän ja pöhinän yli. Luottamus toiseen on ehkä kasvanut niin, että välillä kumpikin usktaltaa kiukutella ja olla muutakin kuin ihana, ja tämähän on vain inhimillistä ja ennustettavaa - huuma tasaantuu ja loppuu, koittaa arki.

Joskus arkeen kuuluu tässä vaiheessa jo lapsia ja asuntolaina. Tulee velvollisuuksia ja vastuita jotka pitäisi yhdessä jakaa. Luulen, että viimeistään tässä kohtaa alkaa herätä myös kysymyksiä siitä, että tätäkö tämä nyt sitten on aina ja ikuisesti? Tätäkö minä halusin?  Oli lapsia tai ei, näiden kysymysten vastaukset ovat niitä ennustamattomia tekijöitä, jotka tuolla aiemmin mainitsin: onko tämä todella sitä, mitä haluan, ja haluanko sitä juuri tuon toisen ihmisen kanssa. Näihin kysymyksiin ei voi vastata ennen kuin tilanne on oikeasti tässä ja läsnä.

Katsekin kertoo

Joskus käy niin, että hyvin rakkaudessaan kihissyt pari huomaa olevansa arjessaan yksinäinen. Että vaikka sen toisenkin kengät ovat samassa eteisessä, ei yhteyttä enää ole. En tule kuulluksi, en nähdyksi, en kohdatuksi. Sellainen masentaa, suututtaa ja saa epäilemään, että tuo toinen on rikkonut jotain lupaamaansa, tai ainakaan hän ei ole enää se, johon rakastuin. Mihin minä rakastuinkaan? Mitä näin tuossa ihmisessä, joka vetäytyy, nalkuttaa tai on tyly? Joka on kiireinen, unohtaa minut? Pikkulapsiarki moninkertaistaa ristiriitojen synnyn, näin olen uutisointia ymmärtänyt. Jonnekin katosivat he, jotka halusivat rakastaa, kohdata ja ymmärtää, olla läsnä ja toistensa tukena. Tulee kahdet rutistuneet kulmakarvat ja äreä katse.

Olen miettinyt parisuhteen virtauksia aika pitkään, ja seurannut velvollisuudentuntoisesti Ensitreffit alttarilla- ohjelmaa saadakseni vinkkeliä parisuhteen muodostumiseen ja siihen, mitä asiantuntijat asioista tuumivat. Onhan se ollut opettavaista, ja tällä tuotantokaudella olen löytänyt ainakin muutaman oleellisen tekijän, jota ilmeisesti parisuhteessa voisi tarkkailla:

1) Millainen minä olen tuon toisen ihmisen seurassa?
2) Pidänkö siitä ihmisestä, jonka hän minussa nostaa esiin?

Niin. Minä en kysyisi enää "mitä minä tunnen tuota ihmistä kohtaan", vaan "kuinka siedän itseäni hänen seurassaan?" Sillä jos ja kun toinen herättää itsessä pelkkää ärtymystä, välttelynhalua tai turhautumista on varsin varmaa, ettei se toinenkaan hirvittävästi voi siitä seurasta nauttia tai ainakin se on huomattavan vaikeaa. Voi olla, että rakkautta on vielä. Voi olla, että on tahtoa korjata ja tehdä asiat paremmaksi. Voi olla, että kaiken voi vielä korjata. Voi olla, että suhde on ohi ja loppu.

Tai voi olla, että ihmiset tekevät toisistaan hauskempia, ihanampia, sinnikkäämpiä, yritteliäämpiä, hellempiä ja ainakin hitusen parempia. Niinkin voi olla. Mutta sitäkään ei voi tietää ennen kuin tilanne on tässä ja nyt. Ei voi tietää nouseeko suhdetta kihinän ja pöhinän aikana ja varsinkin sen jälkeen kantamaan huumori, sielun yhteys, yhdessä näkeminen ja kokeminen, kosketus tai jokin muu tai nämä kaikki. Jos kokee olevansa toisen ihmisen ansiosta hitusen parempi ihminen kuin ilman häntä, on suuri todennäköisyys, että arki on yhdessä tekemistä, jakamista ja olemista taistelukentän sijaan. Voi olla.

Mutta kun sitä ei voi tietää. Kukaan ei voi ennalta tietää, mihin suuntaan suhteessaan kasvaa. Ei voi ennustaa, pidänkö siitä muutoksesta, joka tapahtuu tuossa toisessa tai minussa itsessäni tai miten nuo muutokset voidaan sovittaa yhteen. Jos siis voidaan.

Kenen tehtävä?

En usko, että kukaan ryhtyy suhteeseen vain erotakseen. Uskon ihmisten vilpittömään uskoon, toivoon ja rakkauteen sitä toista ihmistä ja yhteistä elämää kohtaan. Uskon, että ihmiset yrittävät parhaansa.

Jotenkin parisuhteisiin ja perheisiin syntyy yksinäisiä rakastajia, jotka eivät enää tiedä, mihin  rakastavat, toivovat ja hellät tunteet voisi kohdistaa. Kasvaa muureja, joita ei osata purkaa tai unohdetaan missä ovi on, ja niin toisesta tulee ennemminkin vihollinen kuin kumppani. Jos perheessä on lapsia, voi hellyyttään purkaa heihin, ja jos ei niin sitten en tiedä. Toisaalta, ei lasten pitäisi olla parsuhteen tunnetyhjiön korvikkeitakaan, vanhemman - tai kummankin vanhemman - tunne-elämän pelastajia, heidän pitäisi saada olla vain lapsia.

En tiedä voiko yksinäisiä rakastajia jotenkin auttaa. En tiedä kaipaavatko he apua. Aina voin kuitenkin kuunnella, ja aina on onneksi perheasiain neuvottelukeskus. Aika usein kannattaa yrittää.